Hyvää iltaa!

Nyt on käynyt kauhiasti. Lopetin polttamisen noin kuus viikkoa sitten. Ensimmäisen viikon aikana sain vähän "napostella", ettei kävisi sormilla aika pitkäksi. Toisella viikolla kun piti palata normaaliin, totesin ettei viikko venettä kaada, eikä kolmaskaan viikko. Namps. Viidennellä viikolla ratkesi työhousut haarukasta ja nappi sinkosi noin 120 km/h potilasta takaraivoon. Viidennen viikon puolivälissä alkoi siviilihousujen reisissä tuntumaan outo paine. Loppuviikosta istuin tosi masentuneena sohvalla, olo tuntui silavavuorelta eikä vaaan lähelle uskaltanu mielenterveyden varjelemiseksi mennä ollenkaan. Tänään mittailin persauksiani tosi alakulon vallassa, että voisi pienentää työhousuja vähän isommiksi.

Voin kertoa ettei paljoa naurattanu, eikä naurata vieläkään. Puntariin uskalsin sentään ja ei se nyt niiiiin kamalaa ollu, mutta kaikki ketkä tietää miten pikkanen mä olen niin ymmärtää paljonko muutama kilo (tonni) merkkaa. No eipä tässä sitten kaikki. Rakkaalle miehelleni eilen avauduin sitten kuinka on paksu olla, kun inhottaa ihan. No sen sijaan, että mulle olisi päästetty valkoinen valhe, niin tarjottiin hölkkäseuraa ja jumppakaveria, ja ruokailuvinkkejä. (ihan oikein kivasti ajateltu). Kylläpä tuli hyvä mieli! Varsinkin kun sillä mun kaverilla olisi ehkä päinvastanen tilanne, pitäisi siis hiukan vantteroitua.

Joka päivä käy mielessä, että nyt kyllä riittää piru kun kohta ei mahdu kun tuulipukuun. Toisaalta onhan siitä jotain etuakin. Rahat säästyy (jos ei tuhlaa kaikkea karkkeihin ja isompiin vaatteisiin), ja lakkaa tietenkin haisemasta (niin nicorettella on jokseenkin ikävät sivuvaikutukset, aika paljon kerää ilmaa, että haisee sitten vähän paskalle), hajuaisiti paranee (eli mietti missä pierasee), sitten alkaa henki kulkea ja jaksaa paljon enemmän (kauanko jos paisuu tätä tahtia). Noin positiivisia asioita.

Ei oo ehtiny kyläläisiä seuraamaan, kun on tässä niin paha tilanne.