No joo, lisäten mihinkään edelliseen, perun kaiiikkkki puheeni mistään matalista fiiliksistä. Olin ihan väärässä, kuten tavallisesti :) ja onneksi, jälleen kerran. Pakko myöntää, että vaikka ei nyt olla ihan maailmaa koskettavien katastrofien ääressä, ollaan lähellä Suurempaa voimaa, joka on puuttunut asioihin ja hyvä niin.

Ei, en myöskään ole mennyt lopullisesti sekasin, eikä mulle ole määrätty "oikeaa" lääkitystä. Alan vaan tajuamaan, että kaikella on ollut tarkoituksensa.

Koska edellisten lisäksi (ja parin vuoden jutut on kertomatta tänne..), sattui siis vuonna nakki seuraavaa:

Joskus muinoin, meni tosiaan maallinen omaisuus tulipalossa. Siitä nyt taitaa olla 11 vuotta. Ja silloin kesäisenä ja sateisena yönä, kun seisoin lippis päässä Harjutorilla, ja kysyin joltain palopäälliköltä et pääsiskö niitä tavaroita kattomaan, niin en millään voinu arvata, et se Palomies, joka mut saatto ylös ja halas itkevää, märkää tyttölasta, olisi kääntämässä ISOA sivua mun elämässä.

Mehän sillon ihan vahingossa tavattiin puolen vuoden päästä, eräällä mökillä, jonnekka paukkas keskellä yötä tilataksillinen pikkujouluja viettäviä palokuntalaisia. Ne oli saanu kutsun,mutta tulivat vääränä päivänä. Oltiin kaverin kanssa päivää ennen kaksistaan valmistelemassa paikkoja omia pikkujouluja varten ja ihan pahaa-aavistamattomina yöpuvut päällä. Siellä mökin sohvalla, kun mä istuin kyllästyneenä ja väsyneenä ja kattelin kun yksi niistä leikki Niksulan kanssa, ja yhtäkkiä mulle avautu, että "sä oot hei se!"

Kyllä, se oli SE. Sitten tapahtu suuria tunteita, erittäin! Kaikki oli aika sekavaa, mutta muistan mä ne tunteet. Olin ihan villinä siitä ihastumisesta, ja mitään muuta ei voinu ajatella kun tätä sankaria. Siinä ihmisessä oli jotain niin ihmeellistä ja mahtavaa, ja se loksahti niin kovaa paikalleen. Jos jotain toivon, niin sitä, että jokainen saisi kokea jotain niin ylivoimasen kaikkivoipaa ja järjetöntä, oman itsen hallinnan menettämistä rakastumisen kautta. Se oli jotain tosi totaalista. Tätä totaalista kesti lyhyen aikaa, lyhyen aikaa mittapuussa ihmiselämä. Kaiken kaikkiaan nähtiin ja tavattiin ehkä kuus-seittämän vuotta sitten viimeksi. Mun asiat oli jo muutoksessa, olin muutanut ominpäin maalle ja saanut asiani mallilleen ja aloittanut oman elon, ilman tätä jumalanluomaa ilmestystä. Viimesen tapamisen jälkeen poistin puhelinnumeron ja päätin, että parempi sit niin. Mä jumaloin sitä miestä, kaipasin ja ajattelin. Ja sit ajattelin, että pitää mennä eteenpäin, en saa omaksi.

Meni jokunenaika eteenpäin ja tapasin toisen miehen, juurikin tämän, joka eleli vielä kuukausi sitten meillä. No eipä asu enää, koska ajoi yhtenä sateisena iltana tosta vaan muuttoautolla pihaan, pakkas sinne tavaransa ja koiransa, ja lähti. En tiedä edelleenkään minne. Ei muistanut mulle ilmottaa, että oli hankkinu asunnot ja kaikki, ja että aikoo erota ja lähteä. Ei ole vieläkään ilmottanut asiasta. No onneksi mä olen meistä se, jolla pää on muuta kun syömistä ja hattua varten, ja ymmärrän tapahtuneesta tämän verran. En olisi ikinä uskonut sen tekevän tällästä temppua. Muuta en juuri ymmärrä, eikä sillä enää ole mitään väliäkään. Oon kuitenkin saanut asian tiimoilta sähköpostia, jossa varsin selväksi on tehty kuka on syypää ja vain ja ainostaan aiheuttanut kaiken ikävän.

Elämä on. Se on joskus ikävää ja työlästä ja velvollisuuksia ja vastuuta pullollaan. Aina ei ole aika leikkiin. Sitä voi sanoa aikuisten ihmisten asiaksi. Tätänykyä siis exäni, (eli iso lapsi, jonka tietämättäni adoptoin) ei tätä totuutta sitten koskaan hyväksynyt. Hieroi isoa kaaliaan keittiön pöydän ääressä ja pelasi, tai jotain räpläsi ja näppäili sitä maailman napaa. Tietokonetta. Joo ja aika monta muuta juttua, jotka olisi voinut hoitaa toisin. En avaudu sen, enkä omista virheistäni tässä enempää. Sanosko normi parisuhde, normi ala- ja ylämäkineen, epänormaalin epäonnisen (eli mä) kanssa.

MUTTA. Se päivä, kun muuttoauto kaartoi mun pihaan ja parisänky muutti pois, on kääntynyt mun elämäni parhaaksi päiväksi. Vaikka alussa tuntui, varsinkin kun ei käsittänyt tapahtunutta, eikä asiaa saanut selvitettyä, ihan paskalta ja kaikki vaikutti menneen ihan säpäleiksi, niin sitten tapahtui jotain. Ihan kaikella lienee tarkoituksensa ja tällä ainakin.

Jouluaattona oli ihan hirveetä. Kuvittelin jouluni hiukan toisenlaiseksi, rauhalliseksi ja iloiseksi, ja että saa olla levollisin mielin, kerrankin vapaalla töistä. Se oli kamalaa, kamalaa, kamalaa ja kammottavaa. Kunnes illalla sain viestin, jossa joku tuntematon toivotti Niksulle Hyvää Joulua. Koska en ollut aivan lamaantunut, kysyin tietenkin "kuka lienet?". Ja jouluntoivotus tuli siis sieltä kuuden vuoden takaa, siltä jota en koskaan saanut omaksi, enkä edes lainaksi. Jokunen viesti vaihdettiin ja Niksuhan siis on mennyt koirien taivaspaikalle vahtimaan, että koska tullaan perässä. Ei vaihdettu kuulumisia, eikä kyselty niitä. Itkin ensin Niksua tunnin keittiön lattialla, lohduttomana ja sitten tätä ihmistä. Ja mietin, että juuri tämä, kaikista toivotuksista osui ja upposi.

Sitten meni pari viikkoa ja mä totesin, että asia vaivaa mua aivan liikaa, enkä koskaan ole sanonut sanottavaani tälle ihmeelliselle ihmiselle. Ja miksi joku laittais näin pitkän tauon jälkeen mitään toivotuksia kellekkään?? Ei mitään syytä. Koska mua on vuosien saatossa kohtalo ruoskinu, niin mulla ei ole mainetta, eikä kunniaa mitä menettää (eikä parisuhdetta). Laitoin siis viestin jossa kerroin, että olen usein ajatellut häntä, ikävöinyt, eikä koskaan ole mahdollista tuntea tai kokea sitä kenenkään muun kanssa, täysiä ihastumista. Kerroin, että ikuisesti saa pitää palan jonka sydämestä vei silloin vuosia sitten. Ja näinhän se on mennyt, en mä ole palavasti ja tulisesti rakastanut tai edes yhtä lujaa ihastunut exääni, en tuntenut niin syvää intohimoa tai poltetta, enkä räiskyntää, en ole ikävöinyt yhtä paljon, enkä odottanut yhtä paljon. Mutta tyytynyt siihen, koska luulin ettei näitä tunteita tule koskaan enää. Luulin, etten saa viestiini koskaan vastausta, mut aattelin, että se on nyt sanottu. Ja se riittää, koska muuta ei ole tarjolla.

Onneksi olin aivan helvetin paljon väärässä. Eilen tilanne meni siihen, että loikkasin (siis todella juoksin ja sulloin karvakuonot kyytiin) koirien kanssa autoon ja ajoin Helsinkiin. En ehtinyt pukea edes pitkähihasta, enkä kalsareita. En voinut enää odottaa sekuntiakaan, en hetkeäkään. Mulle tuli maailman eniten kiire, ihan tulipalokiire. Ja se todella kannatti.

Itiksen Stockan edessä, kun mä todella hermona ja peloissani odotin ja pelkäsin yhtäkkii tietenkin, että mies on muuttunut, ei edukseen. Lihonnut, kasvattanut parran ja on joku tukkajumala, tai omistaa saloran kokoset silmälasit, tai haisee. Niinkun joskus käy, ikä kun tekee tehtävänsä. Siis kuus-seittämän vuotta välissä. Mä jopa seurasin yhtä tyyppiä Stockalle sisään, kun luulin sitä häneksi ketä odotin. Ja tein pakosuunnitelmaa, jolla poistun sujuvasti tilanteesta jos se onkin epämiellyttävä. Eikä kukaan, ei ikinä, koskaan, millään mittapuulla voi käsittää, eikä arvata, miltä tuntui kun se seisokin mun vieressä yhtäkkiä. Jotain järisyttävää, aivan jotain tajunnan räjäyttävää. Miten mahtavalta tuntu olla siinä sylissä, parempaa kuin mikään hyvä, paras, tai täydellinen koko maailmassa. MIKÄÄN ei ole ollu näin makeeta, ikinä. Ja siitä ihmisesti ei voinu pitää sormiaan erossa, ei voinu kääntää katsetta pois, ettei se vaan häviä tai muutu epätodeksi. Kaiken hienoimmaksi tän tekee se, että kaikki oli molemminpuolista. Eikä ikä ollut purrut.

Mä pidän itseäni TODELLATODELLA onnekkaana, että tää tapahtuu taas. Tää sanoinkuvaamattoman upea olo, ja tunne. Nyt ei maailman tuiskut kaada, eikä mikään tunnu ylipääsemättömältä. Kaikki tuska ja kipu, itkut ja murheet on kärsitty ja tämä on todella sen arvosta. Mun pää on niin sekaisin ja jalat todella korkealla maasta, ja pakahdun tai tikahdun kohta kaikkeen tähän siisteyteen. Ja se suudelma! Hyvä, että pysyin tajuissani. Mun ihan jokainen sisukalu käänty noin kolmesti ympäri. Mä olisin voinut seistä siinä Itiksen Shellin pihalla vaikka kuukauden siinä ihanassa ja lämpimässä sylissä ja halauksessa, ilman vettä, ruokaa tai vaatteita. Kaikki muu, mitä ympärillä tai maailmassa tapahtu, sulkeutu täysin ulkopuolelle.

Mun exä ansaitsee ISOT kiitokset lähdöstään, mitalin ja pokaalin ja kukkalähetyksen. Ja patsaan. Neljä vuotta sitä kesti, suhde ei olisi tällä menolla edennyt kumminkaan. Teki ratkasevan liikkeen ja vaikka teki kaikki mahdolliset munaukset lähtiessään, niin en ole vihainen, enkä katkera, enkä pahoillani. MÄ OLEN ONNELLINEN!!!!!!! vihdoinkin. Vaikka tätä ei kestäisi, niin tämä on sen arvoista ja jos tää kestäisin, niin tää on vielä enemmän kaiken arvoista. Nyt kun olen vähän yli vuorokauden leijaillut, ja törmäilly huonekaluihin ja pyöriny päämäärättömästi edestakasin, kun en osaa mennä minnekkään, enkä tehdä mitään, enkä pysy nahoissani, niin voi kiitos! ja, kyllä, olen 37-vuotias, aikuinen nainen. Koirat varmaan miettii, niinkun mun vanha isäpappanikin, että mä olen nyt sairastunut vakavasti mieleltäni. Isä parka erehtyi soittamaan mulle kun oli matkalla sinne Itikseen, ja taisi pahan kerran yllättyä kun kerroin, että pyyhkii aivan helvetin hyvin, ei ole ikinä mennyt näin hyvin, soitellaan, moi....viimeksi taisin itkeä vollottaa puhelimeen. Olen ehkä selityksen velkaa.

Mä tiedän yhden asian. Rakkaus on sitä, että rakastaa toista kun se sitä vähiten ansaitsee. Miettikää sitä.