Näin meillä päin kielletään. Tätä on varmasti hiottu taloyhtiön hallituksen kokouksessa kauan. Kurittomat koiran ulkoiluttajat ovat aiheuttaneet harmia ja ikävyyksiä tämän talon nurkalla jo aivan liian pitkään. Varmasti tehoaa, koska ulostettuja koiria ei näkynyt yhtään. Muistatte sitten kun tulette Riihimäelle.

Sen sijaan, että ihmisiä kiellettäisiin tekemästä näin, niin olisi kyllä viisaampaa laittaa roskapönttöjä. Vuosikausia katuja koirien kanssa tallanneena Tiedän, että hätä ei lue lakia ja kun kakka tulee, niin sitä ei estä mikään. Ja näinhän sisäsiistin lemmikin oletetaankin toimivan. Mutta kun kuuliainen veronmaksaja kerää koiriensa tuotokset, saattaa täysiä kakkapusseja olla mukana parikolme ja roskapönttöjä ei yhtään. Parhaassa tapauksessa kulkee kakat, koirat ja ihminen saman lenkin kokonaisuudessaan. Ei ollenkaan mukavaa. Ja ihan sama pätee lasinsiruihin ja tupakannatsoihin, purukumiin, haluaisiko joku puuttua myös näiden kadulle jättämisiin? En mä ainakaan halua, sen enempää pestä paskaa tassuista tai kengistä, kun paikkailla anturoitakaan.

Meidän kotiin muutti, papparaisen siirryttyä taivaspaikalle, tämmönen satuhahmon näkönen koira. Kodinvaihtaja, aikuinen, mutta tavoille opettamaton ja saanut elellä ekat viisi elinvuottaan siinä uskossa, että hallitsee ihmiset ja tilanteet. Kaikki varmaan ymmärtää, että edes viisaskaan koira ei tälläiseen pysty aiheuttamatta pelkoa ja sekasortoa. Olen saanut aika monesti hammasta. Onneksi meidän uusi kaveri on kuitenkin vain 9 kiloa iloa, ja vaikka koiran purema sattuu ja veren vuodatukselta en ole säästynyt, tässä tapauksessa se on ollut kyllä vaivan arvoista. Ihan salonkikelpoinen herra ei vielä ole, vanhat tavat on tiukassa, mutta uusia asioita on opittu ja mieskoira on valtavan kehityskelpoinen. On ansainnut paikkansa ja olen todella iloinen, että se löysi meidät ja toisinpäin.

No eilen en ihan joka hetki ollut, enkä viimeyönä, koska setämies joutui eilen luopumaan palskuistaan. Ja ne olikin talon ainoat. Tähän tulin pitkällisen harkinnan jälkeen, ja olen soimannut itseäni, mutta ratkaisu perustuu terveydellisiin seikkoihin, eikä siitä sen enempää. Muutama tunti klinikalta kotiutumisen jälkeen meni hyvin ja sitten ei enää mennyt hyvin. Ensinnäkin, koska koira oli jurrissa ja ihmeissään kiristävästi ja nipistävästä tapahtumasta jalkovälissä ja ainoa liike oli täysiä jonnekkin. Kauluri aiheutti hillittömän paniikkikohtauksen, koska eipä sillä tietenkään ole semmosta koskaan ollut ja sekunnikskaan ei voinut silmistä päästää, kun kuono jo oli haaroväliä tutkimassa. Eli pattitilanne. 

Nellu on ainoa, joka nukkui viimeyönä. Me muut ollaan kokeiltu jos vaikka mitä, että ei ahdistais. Setä pelkää kauluria ja lähtee sitä pakoon, eli menee itseään pakoon. Ehkä tunniksi se rauhottu kun sain sen viereen ja silittelin, mutta muuten se on seisonu keskellä lattiaan kauluri päässä vimmatusti läähättäen. Ja vinkuen. Housutkin sillä oli jossainvälissä jaloissa, ettei nuoleskelis, mutta löysi reitin lahkeensuusta nivusiin. Ja sitten siellä on haavateippi, joka on puoliksi irti, eikä lähde pois. Siis tämä ei ole mallia repäise nopeasti, koska kaveri on pitkäkarvainen ja teippi on munakarvoissa kiinni. Pitkissä munakarvoissa. Ja vaikka miten yritin varovasti ottaa, niin se ei onnistunut (sakset voidaan unohtaa). Joten odottelen, että se sieltä kaiketi joskus tipahtaa. Ja vaikka koira on pieni, on se myös vihainen kun pitää puoliaan. Nämä on niitä hetkiä, kun vaan ainoa toive on, että se ymmärtäis mitä mä yritän. Yöllä jo väsyneenä ja lannistuneena ajattelin, että istun sitten kevääseen asti eteisen lattialla ja odotan, että munateippi irtoaa. En nuku, en syö, enkä käy enää töissä.

Sitten jätin kylmästi setän läähättämään sängyn viereen ja menin Nellun karvaiseen kainaloon. Aamu tuli muutaman tunnin päästä ja kaikki oli niinkun jätinkin. Läähätyksineen ja muineen. Nyt ne tossa rivissä kuorsaa.