Muutin tänne suloiseen kylään vuosia sitten, tarinoita todellisista tapahtumista riittää, koska ei maalla ole ollenkaan niin tylsää kuin annetaan ymmärtää. Tapahtumarikkautta tosin usein myös siksi että olen aito ja oikea maanantaipäivä kappale. Ja kaikkihan tuntevat maanantaipäivälapsen: kaunis mutta kylmä. Ja useista jutuista sekä "päiväkirjamerkinnöistä" selviää sekin miksi maalla puhutaan vain säästä ja kysymyksiin vastataan "ai meilläkö", "ai minäkö". Koska  todellisuus on tarua ihmeelisempää ja usein kiduttavan noloa.

Aloitetaan muutaman vuoden takaisesta sienireissusta, vaikka tunnelman keventämiseksi...:)

25.7 2008

Monena aamuna aikaisemminkin on metsään menty ja sieltä kotiin tultu, mutta eilen lähtö- ja paluuajan väli oli 9 ja puol tuntia. Siitä syystä, että Kanttarellivainu vei hiukan kartalta ja neljän tunnin kohdalla huomasin olevani aivan totaalisen toisella puolella metsikköä kuin auto. Tutussa paikassa kuitenkin, niin että lähimmälle tielle oli kolmisen kilsaa ja autolle seittämän, metsän läpi "suoraan" (eli risukossa seikkallen seuraavat neljä tuntia) . Autolle tietä pitkin matkaa jotain kymmenen ja viidentoista väliltä. Tässä siis vaihtoehdot, kotiin pääsy kuitenkin venyisi myöhään, joten aattelin että katon yhden metsätien pätkän ja sitten etsin autolle. Ei mitään paniikkia siis!
Katselin metsätien ja se teki oikeen hienon ympyrän, minkä kävely vei puoli tuntia, siinä välissä taisi jo sienet lentää kiroilun saattamana kuusikkoon.
Sitten tein koirien kanssa pikku leirin, kuuluisat elämäni pienet valot, niksu ja lennu saivat purosta mutavettä ja mä säännöstelin pullovettä ja aamupalaksi tekemää leipää (jipii). Piirtelin hiekkaan karttaa mihin pitäisi lähteä, ja aatteli että nyt vielä rakko tyhjäksi ja tupakki. Kun nostelin housuja jäin kuuntelemaan outoa ääntä, surinan ja pörinän väliltä. No sitten matkaan vaan....ja yhtäkkiä tuntu että alkkarit on täynnä jotai kutisevaa ja kirvelevää ja pistelevää. Hetken siinä raavin ja hankasin,mutta polte vaan ylty, eikä auttanu muuta kun kiskasta housut nilkkohin ja katsoa mikä on tulessa. Se hetki, ku näin kaksi pientä reikää nivusissa ja se hetki kun aivosolut napsahti vastakkain, voi #ttu kyyn purema. Kuvitelkaapa itsenne tilanteeseen, jossa just olet todennut olevasi pitkälläkaukana ja seuraavassa hetkessä YMMÄRRÄT, että jos olet allerginen, kuolet sinne helv¤tin männikköön, eikä sua osaa kaivata kukaan. Tai ainakaan etsi sieltä. Ja jos liikut, myrkky leviää nopeammin, ja kaula turpoaa nopeammin, jos et liiku, kukaan ei voi löytää sua mitenkään, ikinä.
Todella vastaa hyvälaatuista painajaisunta, tai stephenkingin kirjaa.
No onneksi vanha tuttu riistanvartija pelasti sikäli, että osasi ohjeilla ajella mua vastaan sille lähimmälle tielle keskelle peltoa, kyypakkauksen kanssa, enkä saanut ihmeempää kohtausta, en paniikki, enkä muutakaan. Mutta kyllä piti isälle soittaa, että sai itsensä sen kolme kilsaa järjissään pysymään. Ja tais iskääki vähän pelottaa.

Tähän loppuu kauhu ja alkaa ehkä se nolo osuus.

(Ja tietoisku: kyytabletin kortisonimäärä on niin pieni kyynmyrkkyyn vaadittavaan määrään nähden ettei sillä ole todettu olevan kliinisesti merkitystä. eli plasebolääke. en kuitenkaan kehota olemaan ottamatta.)
Sitten kun pääsin turvallisesti autolle, soitin tietenkin kuuliaisena veronmaksajana päivystykseen (25 kilsaa.....) ja kerroin lyhyesti tapahtuneen. Rouva langanpäässä kehotti tulemaan viipymättä, vaikka vakuutin että olo on ruhtinaalinen eikä heikota ollenkaan. Ei auttanut vakuuttelut vaan oli mentävä. Vein siis koirat kotiin ja ajelin naapuripitäjän terveyskeskukseen. Siellä oli tosi kiva hoitajatäti, joka väenvängällä laitto petipaikalle tarkkailuun. Siinäpä sitten kuuntelin terveyskeskuksen kellon raksutusta ja ramppasin vessassa ja tarkastin nivusiani. Makoillessani pistin myös merkille, että käytävällä edestakaisin käveli ihan hyvännäkönen nuori tohtorismies. Ja samalla ristin käteni ettei noin kivannäköinen mies vaan koske muhun.
Kaikkihan tietää, että kun metsäpissalla käydään, ei jokainen tippa maahan mene. Ja kun paperin loppu siellä reissulla, enkä pesulle varmuuden vuoksi kerennyt kotona. Toisekseen kuhisin varmasti hirvikärpäsiä ja hämähäkinseittiä ja havunneulasia hiuksissa ja vaatteet mudassa.....metsään eksyneen näkönenkin varmasti. Ja hajunen, eli sekotus virtsaa, hikeä, kuusimetsää ja märkää koiraa. Ja sienimetsää varten, tytöt, muistakaa vastedes sheivata alakerta ja laittaa jotkut muut kun ne hyvätjalassa-alushousut!  Ei käärmeen takia. Mä en sitä ollut tehnyt, kun ei ole tarvinnut esitellä juuri viimeaikoina..Ja nyt kun piti, niin.... Ja niinhän se nuori lääkäri pysähtyi mun sängyn viereen ja totesi että tässäkös se kyynpurema, missäs se on? Niin, no tuolla noin, ja niinhän se oli paljastettava. Koko karmeus. Eikä sitä tietänkään lääkärikään näe, jos ei läheltä katso, eikä kerta katsominen riittänyt, eipä tietenkään. Eikä toinenkaan kerta riittänyt, vaan mun nivusta katottiin oikeen monesti ja joka kerta olisin voinut valua siitä laattalattian laatanraosta nolotuksesta kadoksiin.
TODELLA NOLOA.
Siinä kerrattiin tapahtumia ja ihmeteltiin miten voi sinne kyy purra, sitä en tiedä, eikä tiennyt tohtorikaan.
Kaikki oli kuitenkin hyvin ja vastusteluista huolimatta pyysin itseni kotiutettavaksi, kun olo oli niin hyvä (enkä olisi kehdannut jäädä sen miehen eteen sekunniksikaan) ja sain lääkkeetkin mukaan.
 
Että jos joku tuntee Kuopiolaista terkkarilääkäriä jota alkaa hillitsemättömästi huvittamaan joko tämän tarinan tai mun nimen kuuleminen, saa kertoa nöyrimmät kiitokset ja pahoittelut.

Näin se matka on alkanut, tervetuloa toistekkin!