Täytyy kait esitellä talon väki, sitä varten on palattava taaksepäin.
Talossa ei ollut kun patja lattialla, ruokailuvälineitä ja alkukesän kosteutta. Tulin niksun kaverin mutsin kanssa ensimmäistä yötä viettämään ensimmäiseen omaan kotiin. Tarkoitus oli tietenkin tutustua vähän lähiympäristöön ja illalla käydä naapuripitäjän yöelämässä.
Sormet syyhyten odotettiin myös yhtä toista juttua uuden kodin lisäksi, nimittäin tien toisella puolella oli siihen aikaan pieni autiotila. Tilalla oli asunut Herra ja Rouva Andersson, jotka jo 80-luvulla tästä maailmasta ovat siirtyneet muualle. Varmasti piharakennuksessa oli pidetty omiin tarpeisiin kanoja ja sikoja, niinkun munkin "tilalla". Anderssonit olivat rakentaneet kotinsa jotakuinkin viime vuosisadan alussa, ei sähköjä, eikä vesiä. Hirsimökki ilman eristeitä, ja rapistunut piharakennus täynnä aarteita työkaluista vanhoihin suksiin ja sälään. Vanha pieni hirsitalo oli jo paikallisten toimesta tutkittu ja pengottu ja edellinen mun talon omistaja kertoi , että heillä oli lupa käydä siellä ja saivat sieltä ottaakkin jotain jos löytyi. No, täytyy tämän koskea muakin, jos se on koskenut muitakin.
Niinpä.Ystäväni kanssa risukon ja pusikon läpi heinittyneelle ja umpeen kasvaneelle tontille ja tuumasta toimeen. Ovethan olivat lukitsemattomattomat ja selvästi kylän lapsukaiset siellä myös vierailleet. Ja löytyi sieltä vaikka ja mitä, Anderssonien vanhaa omaisuutta, kirjanpitoa, tilikirjoja, vanhoja koulukirjoja, astioita, vaatteita ja vintiltä vielä lisää. Vintiltä löytyi mitä ihmeellisimpiä rasioita joissa oli mitä ihmeelisimpiä tavaroita, joita mäkin käsissäni pyörittelin. Jonkun aikaa ihasteltiin löytöjä ja jotain ehkä lainattiinkin, ja sitten saman pusikon läpi omalle pihalle. Olishan se noloa ensimmäisenä päivänä törmätä kyläläisiin kädet täynnä "lainattua" tavaraa.
Tultiin sitten meidän rapuille ja katseltiin tavaroita hiukan lähemmin. Mukaan oli tarttunut vanha, pienenpieni nahkakantinen raamattu, joka oikeasti olisi ollut tosi hieno. Avasin raamatun ja selasin sivuja, heti ensimmäisellä sivulla olikin Anderssonin tervehdys joka nosti niskavillat niin pystyyn. Vanhan miehen tutisevalla käsialalla oli kirjoitettu: Ken tämän varastaa, sitä piru rakastaa. Piste.
Montaa sanaa tai suurta väittelyä ei käyty ystäväni kanssa, kun jo juostiin takaisin Anderssonin tupaan ja anteeksi pyydelleen palautetiin raamattu. Hiljaa toivoin ettei se ole varastamista jos palauttaa.
Anderssonin terveiset eivät olleet tässä. Ja siellä piti vierailla tämän jälkeen vielä muutamaan otteeseen. Vintillä varsinkin näpertää niiden kummannäköisten pylpyröiden kanssa enemmän kuin kerran. Outo on jännityksen tunne,kun tietää olevansa hiukan ehkä luvattomalla asialla, ja vaikka aikuisen ikäinen jo alan olla, ei pahanteosta pysy erossa ennenkun sattuu jotain. Ja sattuuhan sitä, ennemmin tai myöhemmin.
Sitten vielä samana kesänä, eräänä päivänä kun tulin töistä kotiin, olikin poliisin eristysnauhaa vedetty Andessonin tontille ja estetty sinne pääsy. Apuna oli jotain armeijan miehiä ja pari partiota poliiseja. No pääsin omalle pihalle ajamaan ja yritin ottaa ilmeen etten mä ainakaan tiedä mitään. Naapurikin oli heti pihalla, kun näki että tulin kotiin ja kuiskuteltiin siitä aidan yli, arvauksia tietenkin mistä oli kyse. Naapuri on toiminnan ihmisiä ja meni sitten kyselemään poliiseilta mitä on tekeillä. Onhan se aika huomiota herättävää kun kuitenkin näin pienellä kylällä on autollinen "sotilaita" ja kerralla ainakin neljä sinipukuista piirittämässä hiekkatien pätkää ja autiotaloa.
Selvisi sekin, Anderssonin ullakolta, kahdesta pahvisesta laatikosta, löytyi miinoja. Niitä pylpyröitä. Ja taas meni väreet niskapiitä myöten, herranpieksut. Me oltais voitu räjähtää!
Nykyään Andersson muistuttaa olemassa olostaan vanhana valokuvana seinällä. Anderssonin vieressä istuu koira, jolla on tupakka suussa. Ja joskus myöshään iltaisin, tuntuu voimakas savun haju sisällä. Se on Andersson.
Uskokoon ken tahtoo, jotka tietää, uskovat.
