Tänään oli lähellä että oltais päästy jo remonttihommiin.

Tässähän on vierähtänyt nyt neljä ja puol kuukautta, ihmetellessä, hankkiessa raportteja ja tuloksia ja arvioita. HUOMENNA, olisi ollut se päivä kun remontti olisi alkanut. Mutta eipä ala. Talon myyjät, päättivät tässä vaiheessa alkaa kiinnostumaan asiasta, ja haluavat tieten tahtoen viivästyttää asoita. Tällä kertaa keksivät, nyt yli neljän kuukauden jälkeen, että heidän pitää päästä käyttämään omaa asiantuntijaa. Ja sen tehtyään, kertaakaan toukokuun jälkeen käymättä tai millään tavalla osottamalla että heitä kiinnostaisi, tai tulemalla ilmoitettuihin tarkastuksiin aikaisemmin, he ovat sitä mieltä, ettei meidän teettämät raportit ja tutkimukset ole ollenkaan luotettavia. Nyt ei riitä enää hyvää tahtoa, ei ymmärrystä, eikä sovittelun halua.

Kotiinhan me ei tätämenoa päästä ikinä ja nämä "teeseitse-hirsitalon remontti päin perää"-ihmiset näköjään nauttivat täysin rinnoin tilanteesta. Hauskin juttu tässä edelleenkin on se, että myyjät ovat tienneet koko ajan talossa olevista lahovaurioista ja jos olisivat kertoneet siitä mullekkin, en koskaan olisi ostanut sitä.

Sydäntä raastaa ehkä eniten se, että en edes osaa kuvitella sitä hetkeä kun pääsee takasin kotiin. Ja kun joka päivä siellä tulee käytyä niitten kalojen takia, niin ette usko miltä tuntuu haistaa koti, nähdä koti ja tuntea koti, oma keittiön pöytä, oma sänky, taulut seinillä ja matot lattialla. Ja sitten todeta ettei voi jäädä. Joka päivä.

Mun toive on päästä vaan kotiin.