Tässä yön hiljaisina tunteina on aikaa ajatella ja miettiä (töissä). Käytin vanhan Nellukan kanssa taas maanantaina lääkärissä, olin jo aamun itkeny silmiä päästäni, kun on se vaan kauhea ajatus, että kaverista pitää joskus luopua. Nellu alkoi sunnuntaina illalla ontua pahasti ja jouduin, tai sain ihan portaissa tukemaan sen vasemman takajalan niin, ettei sen tarvinnut sillä varata. Ei siihen pystynytkään. Olivat päivällä Ruutipussukan kanssa leikkiessä leikkineet niin, että taisi siinä sitten sattua. Onneksi mulla on melko hyvä kipulääkevalikoima kotona ja sain tietysti lääkittyä Nellun heti illalla. Aattelin jo pahinta.

No kävimme tuomiolla. Olinkin jo unohtanut, että spondyloosin, ja oikean polven leikkauksen (ja aika monen muun hallinnassa olevan vaivan) lisäksi vanhalla rouvalla on nivelrikkoa siellä lonkassa ja vamma oli tottakai vakava, mutta hoidettava. Ikää mummolle tulee ensi elokuussa 12 V. Ja se on saksalaiselle jo ihan kunniotettava näillä vaivoilla. Pitkään meillä on hienosti mennytkin, lääkärin mukaan voisi olla hyvinkin kaksi vuotta laadukasta yhteiseloa edessä (JIHUU!!) Ollaan siis hyvin toivorikkaita ja valmiita taas kuntoutukseen. Nelluhan on huippukunnossa, eikä sinänsä ole estettä ja tämä samainen lääkäri on meitä hoitanut nyt kymmenisen vuotta, joten luulen, että hän tietää mistä puhuu. Päästään nyt akuutin vaiheen jälkeen heidän klinikalle laserhoitoon testiryhmäläisenä. Joten saa Rehumäki vielä vanhoilla päivillään auttaa toisia kipeitä koiria myös.

Edessä on useamman viikon lepo ja asteittanen liikunnan lisääminen ja parin kuukauden päästä sekä lonkan kuvat, ja hoitojen aloitus. Hierontaa, venyttelyä ja jumppaa me on tehty vanhastaan, ja niinkun arvata saattaa on liikunta ja virikkeet aika monipuolisia. Mummelinkin viikkokilsat vaihtelee 70:n molemmin puolin normisti.

Ruutilainen on sen sijaan päässyt perehtymään canicrossiin ja hiihdon saloihin tänä talvena oikeen tosissaan. Siis käytiinhän me jokunen lenkki hiihtää jo viime talvena, noin totuttelun takia ja juostu on koko viime kevät ja kesä, ihan että jos kisaamaan päästään. Remmilenkillä se vetää kun sisävesihinaaja, eikä tunnu millään käsittävän, että remmin kiristyminen on soosoo. Varsinkin leikkauksen jälkeen, mulla meinas kädet irrota, kun ei voinu ipanaa vapaaksi laskea, joten se meni remminpituudelta jokasuuntaan niin täysiä kun koira pääsee. Todella hauskaa. Juoksulenkillä tai ladulla sen sijaan ei voi vetää, hihna ei kiristy yhtään ja mä saan sitten urheilla niin hemmetisti. Puolialastomana saa tuolla pakkasessa hiihtää, ja lähes vetää kolkyt kilosta koiraa. En käsitä. Se kumminkin rakastaa sitä juoksemista ja vauhtia, mutta ei mun kanssa?? Ehkä se on niin noloa, ihminen on punanen kun paprika, ja aikalailla sen muotonenkin, ähisee ja läähätää, niin ettei sanoista saa selvää. Yrittää sitten näyttää oikein konkarihiihtäjältä niissä trikoissaan.

Käytiin me potkurilenkilläkin tälläviikolla. Ruutilainen alko kesken lenkin ärhentelee potkurille niin maan perusteellisesti, että eihän siitä meinannu tulla loppua. Se potkukelkan eturauta, missä matkustaja pitää jalkoja, provosoi sitä. Mitähän siellä koiranaivoissa oikeen tapahtu?  Sitä me yhdessä ihmeteltiin, mulla oikea reisi niin hapoilla, että meinasi toppahousut räjähtää.

Kyllä on urheilu kivaa.

Nyt pidetään muutaman viikon luova tauko kaikista treeneistä ja muista, luulen, että mr. munateippi ei ainakaan pistä pahakseen. Ollaan vaan kotona ja odotetaan kevättä. (Tässä vaan puoli totuutta, koska hevosen kisatreeni jatkuu)

Takana on muuten kaksi vuotta savutonta elämää, eipä vois paremmin mennä.