Kävin ruusupuskan ja kortin kanssa soittamassa ovikelloa. Kuulin oven takaa, että olit kotona. Verhot oli kiinni ja valot pois. Silti tiedän, että olit kotona. Ruusut ja kortti jäi ovellesi, koska et tullut avaamaan.

Tiedät, että tiedän, että olet kännissä, humalassa. Luullakseni niin kovassa, ettei puheestasi saisi selvää. Asuntosi haisisi vanhalle viinalle, tupakalle ja ulosteelle. Onkohan koirasi päässyt ulos, tai saanut ruokaa tarpeeksi?

Ja mä vihaan humalaisia, ne on jonkun lapsia, jos huono tuuri on käynyt, ne on jonkun vanhempia. Eikä niillä ole mitään käsitystä siitä, mitä ne tekee lapsilleen tai vanhemmilleen, sisaruksilleen. Niillä ei ole mitään mielikuvaa, koska niiden elämän tärkein juttu on juoda viinaa. Mikään ei mene viinan edelle. Niiden elämäntapa nakertaa läheisten sielun paloiksi, tekee ne hulluksi. Jos piittaat, teet omasta elämästäsi helvetin, jos et piittaa, teet silti elämästäsi helvetin.

Onko lapsen asia nähdä vanhempansa paskat housussa, ja syljet poskella? Onko lapsen asia selitellä, miksei äiti tule sukujuhliin tai vastaa puhelimeen? Onko lapsen korvat tehty kuulemaan selityksiä ja tyhjiä anteeksipyyntöjä, lupauksia joita ei pidetä? 

Äiti ei tiedä, koska on ollut niin juopunut, ettei muista tehneensä tuhoa. Tuhoa, joka on peruuttamatonta, unohtumatonta. Ei ole kyse tästä päivästä, vaan 25 vuodesta.

Tänään olis joillain ollu äitienpäivä.