Hehee! Muhevaiselta terveisiä. Kissakin osaa käyttää konetta paremmin kun minä, se oli surffaillu koneen työpöydältä kuvakkeet jonnee, ja niitä ei löydy enää mistään. Tai joo, mut ensin pitää tehdä sitä ja tätä. Neelan naamiaispuku on edelleen kesken. Ja niki on rakastunut!!! Naapurin blondi, eli valkoinen paimenkoiratyttö käy kurkkimassa tuolla aidalla välillä ja niksu on oikeasti ihan sydän vereslihalla kun se lähtee pois. Yleensä lähtee, koska neela menee sinne karjumaan nenään asti karvat pystyssä ja sylki suusta roiskuen. Voi kun saisi joskus sen suomennoksena mitä se huutaa ;)

Varmaan samaa mitä mun teki mieli tänään huutaa tuolla tiellä. Siis niille jotka ei ole selvillä mun tontin rajoista niin omistan pienen pätkän tietä, jota pitkin kurjat kyläläiset kulkee päivä toisen jälkeen kun eivät muuallekkaan osaa. (ja tässä vaiheessa pyydän anteeksi jo tulevaa tekstiä, lapsirakkaat ja naminami-ihmiset niin älkää lukeko kun voi tulla tunteella) Asiaan: on outoa että tämän kokoisessa kylässä ei kulje kun yksi tie jonne voi mennä kävelylle. Kun itse osaan aika montakin eri reittiä eestaas ja takaisin kulkematta jokaikinenpäivä samaa tietä. Ja ainakin mun koiria ja itseänikin virkistää kattella maisemia välillä muuallakin, ja johan se nyt kuuluu joka koiranomistajan hommaan antaa reviirinmerkkailuun laajemmat mahdollisuudet ja uudet hajut ja niin poispäin. No ei kaikki osaa. Parikin täälläpäin ei osaa. Ja nyt vielä neljän vuoden jälkeen voin todeta näiden kohdalla olevan kaiken ennallaan. Eräs daami kahden lapsensa ja kahden koiransa kanssa tästä päivättäin ohi kulkee ja alkuun se meni niin että piti koirat päästää joko vapaana tai narussa riitaa haastamaan näiden turrien kanssa. Ja se oikein nauratti välillä tätä tyyppiä. Ja jos satuttiin vastakkain tiellä, sattui kerrankin niin, että molemmat koirat vietiin eripuolille kävelytietä, ja keskelle jäi arviolta nelivuotias lapsi yksin, niin meidän reitille. Eli kyseiset vanhemmat syöttävät lapsensa mielummin mun koiralle, kun opettavat omat koiransa kävelemään asiallisesti. No, kerran sitten kysyin, että onkohan se aivan välttämätöntä päästää ne heidän lemmikit riehumaan tuohon aidalle, kun munhan on aivan turhaa komennella omiani jos provosoidaan tahallaan joka kerta. Vastaukseksi sain, ettei niille voi mitään, ei jaksa pitää. Juuri näin. 

No tänään, ensin aidan taakse ilmestyi noin 5 vuotias tyttölapsi pienellä vaaleanpunaisella pyörällä, pysähtyi ja alkoi matkia koiraa. Ja niksku sai raivarin, neela perässä ja minä kolmantena. Lähes koiraa pienempi lapsi ei tästä hätkähtänyt vaan jatkoi haukkumatkimista kovemmalla äänellä. Voiko muuta odottaa kun parikyt metriä jäljempänä edelläkuvattu Äiskä? Ei voi, sielthän se vaappui kahden koiransa kanssa, käveli ohi ja jätti lapsensa kiusaamaan mun koiria. Vasta kun huusin, että onko toi sun lapsi, onko sen pakko jäädä kiusaamaan tähän, pyysi tämä Vuoden Äiti kersansa pois. Ja se, miksi mulla ei ymmärrys riitä: näitä koirien kuisaajia kun on jo aivan tarpeeksi, omiksi ja vaikka naapurien ja voin vaikka antaa kummilahjoituksena pari sinne Helsinkiinkin. Vanhemmat kun ei useinmiten tiedä mitä niiden pikku ääliöt tekee, mutta tämä äiti kyllä tietää. Edelliskesänähän pikkupojat kävi kivillä ja omeinoilla heittelemässä niksua ja nellua, ne kävi ihan pihalla asti. Ja aidan taakse jäätiin härnäämään, no se onneksi loppui, kun kävin vanhempien kanssa puhumassa. Aika lyhytnäköstä hommaa, koirahan nimittäin muistaa, ja tilaisuus tekee varkaan. Eikä kukaan varmaan halua näistäkään vanhemmista halua mukulansa pakaroihin saksalaista hammasarpitatuointia. Että sitten kun teistä joskus tulee isejä ja äitejä ja vaikka teitä kuinka väsyttäisi, niin miettikää jumalauta vähän. Ja jos tunnistat itsesi niin rakkaita terveisiä